Sekä Miro, että Vesa olivat lähettäneet kysymyksen siitä, miltä tuntui sen (toistaiseksi) aivan viimeisen Hornet lennon jälkeen tuntui. Viimeinen lentoni Hornetilla oli todella tylsä. Sain ensinnäkin tehtävälle vain yhden koneen, eikä yhdellä voi tehdä mitään todella räyhäkästä – lukuun ottamatta ehkä taitolentoa ja suunnistamista matalalla – siis oikeasti matalalla.
Sää oli tuona päivänä kuitenkin niin sanottu perstymä – eli niin surkea, että variksetkin kulkivat tienvieriä reput selässään. Tuossa säässä ainoa vähänkään järkevä ja kouluttava lentotehtävä oli yksittäisen koneen mittariliikehtely. Mittariliikehtelyssä lennetään pilven sisällä kaikenlaisia kuperkeikkoja ja koulutetaan ohjaajaa hallitsemaan koneen lentotilaa pelkkien lennonvalvontamittareiden avulla. Olin kyllä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana oppinut miten se tehdään. Viimeisestä lennostani ei siis saisi Top Gun- elokuvan aihiota tekemälläkään.
Lento sinällään oli varsin tavallinen ja lennon mielenkiintoisimmat vaiheet taisivat olla lentoonlähtö ja mittarilähestyminen huonossa säässä. Lentoonlähtöä odottaa varmaankin kahdesta syystä: ensinnäkin pääsee lopultakin eroon kaikista maan päällä vaivaavista asioista ja äärimmäisen tärkeistä intin paperihommista. Toisekseen lentoonlähtö on laskun lisäksi monesti yksi lennon kriittisimpiä vaiheita, koska silloin on hyvä mahdollisuus törmätä vaikkapa maapalloon. Lähestyminen ja lasku olivat varsin tavallisia, mutta huonossa säässä lähestymisen ja laskun lentämiseen liittyy tietysti aina oma mukava kutinansa.
Lennon jälkeen sammutin moottorit, suoritin sammutuksen jälkeiset tarkastukset ja kävin ilmoittautumassa lentopalvelusta johtavalla OPS-upseerille. Ja siinä se sitten oli. Ajattelin kai jotenkin epärationaalisesti, että kyllähän näitä keikkoja tässä vielä on lennettäväksi. Vasta myöhemmin tajusin, että ei muuten ole. Ajan myötä pahin lentokuume on vähän hellittänyt, mutta vain vähän. Kiinnitän varmaan Tampereen yltä lentäviin hävittäjiin huomiota ihan samalla tavalla kuin muutkin kaupunkilaiset. Itse tosin mietin aina, millaiselle keikalle kuskit ovat menossa tai millaiselta keikalta he ovat paluussa.
Ja toki kaipaan aidosti sitä tunnetta, kun on viemässä neljää hävittäjää (harjoitus-)taisteluun ja kaikki hieman jännittyneinä odottavat mitä tulee tapahtumaan. Herkullista epävarmuutta! Ja tietenkin kaipaan niitä hetkiä, kun voitokkaalta lennolta palatessaan saa osastona kaartaa Tampereen päältä kuvitellen, että torilla nähdään! Tappiollisesti päättyneet ilmataistelut olen kaiketi aktiivisesti unohtanut. Eniten kuitenkin kaipaan kuulumista siihen neljän lentäjän muodostamaan joukkueeseen, joka työntäisi vaikka kätensä tuleen toistensa puolesta.
Kuva credit: Helsingin Sanomat